Mikä sattuu
Lueskelin aika järkkyä raiskauskeskustelua tuossa äsken, täältä.
Perusasetelma oli se, että toinen puoli korosti, miten vakava ja rangaistava asia se on, ja toinen sitä että se oisi kulttuurillinen meemi, eikä itse tapahtumassa sinänsä ole mitään niin kamalaa vaan vahingot syntyvät lähinnä uhrin pään sisällä. Oisin kommentoinut sinne, mutta ketju oli jo sen verran vanha, että se olisi osoittanut huonoja tapoja. Kommentoin siis tänne. Ajatukseni oli, että “mitä sitten, vaikka olisikin”? Siis. Murhan paheksuttavuus on kulttuurillinen meemi, koko moraalikehityksemme ja lakimme ovat sidoksissa kulttuuriimme. Ei siinä ole mitään ihmeellistä. Eivät moraaliohjeet ole absoluuttisia, ei niitä ole annettu ulkoapäin, eikä myöskään sitä millaisista asioista tuntee häpeää ja millaisista ei.
Itse tunnen häpeää liiankin usein, asioista joista useammat muut eivät tuntisi. Tiedän ja tiedostan sen itse, ja useampi muukin tietää, jotka ovat minua kauemmin tunteneet. Ei se tarkoita, että väittäisin olevani oikeammassa kuin muut; ei se myöskään tarkoita, että muut olisivat oikeammassa kuin mina. Subjektiivistahan se on, tietysti. Niin myös raiskauskokemus. Vaan ei subjektiivisuuden tietäminen vähennä tunnetta jota tunnen.
Eli uhrin pitäisi vaan ottaa niskasta kiinni, kaikki kipu on hänen pään sisällään?
No ei. Ei.
Kuten sanottua, kaikki on ihan yhtä kulttuurisidonnaista ja subjektiivista. Mitä sitten? Miksi se vähentäisi kärsimystä? Miksi se tekisi siitä yhtään vähemmän tuomittavaa? Asia on siinä mielessä vaikea, että johonkinhan sääntöjen on perustuttava. Subjektiivista kokemusta ei voi mitata, ja vahingontekijä tuskin tietää miten uhrinsa asian tulee kokemaan. Siksi kulttuuriset meemit, siksi nykylait, jotka perustuvat massojen normeihin, enemmistön käsityksiin. Eikä siinä perusajatuksessa ole mitään pahaa, väärää tai korjattavaa.