Mikä soi juuri nyt
Näin se vain meni, PMMP on lähetetty hyvin ansaitsemalleen keikkatauolle. Ja millä tavoin? Kaikesta huokui, että yhtye halusi viedä homman päätökseen kunnialla. Keikalla oli läsnä sekä Paulan että Miran miesystävät (eivät esittäytyneet, mutta saivat omistetut biisit), kummankin äidit ja ainakin Paulan pikkuveli, Jori Sjöroos ja muita PMMP:lle tärkeitä ihmisiä. Koko homma aloitettiin jutustelulla ja akustisella meiningillä, ja siitä se sitten lähtikin omille teilleen: esimerkiksi Paula soitti viulua, tramburiinia, pianoa ja mitä milloinkin, tytöt olivat energisiä kuin termiitit ja akustisen osion taustoittivat vielä sirkustaiteilijat, joiden notkeus toi aina vain uutta katsottavaa. Erityismaininta saippuakuplakoneesta!
Ensimmäinen tunnin setti oli jo keikka sinänsä, mutta sen jälkeen pidettiin puolen tunnin paussi ja jatkettiin bändiversioilla. Ilta vietettiin periaatteessa vähän vähemmän soitetumpien piisien parissa, joista riittikin iloa, vaikka myös apout joka hittikin sieltä tuli. Mira oli jo pitkällä raskaudessaan (n. seitsemännellä kuulla?), mutta se ei tuntunut tahtia paljoakaan hidastavan. Ei edes notkeusharjoitukset jääneet tekemättä, ja ylimääräiset laulunpätkät vain korostivat tunnelman hienoutta. Kiitos PMMP.
Mietin, että mikä tekee keikasta hyvän, sillä niin paljon tuostakin nautin, vaikka sinänsä puitteet eivät olleet parhaat mahdolliset; tulin yksin, parhaat paikat olivat jo melkein viety eikä äänentoisto oikein tuntunut olevan kohdallaan. Kuvaus ja juominenkin oli kielletty. Tässä tapauksessa tapauksen teki ihan selkeästi yhtyeen panostaminen, kaikesta näki, että hetki oli heille tärkeä. Mieleen tulivat Reginan vähäeleisemmät panostukset: viime provinssissa he olivat puhaltaneet koko esiintymislavan täyteen tapausta varten valmistettuja ilmapalloja, ja edellisellä kerralla heillä oli ihan vaan sitä hetkeä varten hankittu cheerleadertaustat, jotka kauniisti tukivat esitystä. Jo se toi keikalle henkilökohtaisen merkityksen, ja kun yleisöön hehkuu esiintymisen välittömyys, ei siitä jotenkin voi olla pitämättä.
Itselle kaikkein paras keikka on ehkä ollut Guns N’ Roses viime kesänä. Niin monen vuoden odotus palkittiin vihdoin juuri siten kuin olisin halunnut, olin aivan lavan edessä keskellä ja Axl Rose hoiti homman juuri niinkuin olin aina halunnut. Olin aivan hurmiossa. Keikassa kulminoitui kaikki: bändi vedossa, joka biisi tuttu ja tärkeä ennestään, hyvä keikkapaikka, järjestelyt toimivat, ja muu yleisö ja järjestyksenvalvojatkin käyttäytyivät tilanteeseen sopivalla tavalla. Toinen vastaava hurmioituminen tapahtui jokunen vuosi sitten Ankkarockissa The Arkin keikalla, jolloin vain annoin mennä: solisti sai minut tanssimaan ja laulamaan ja ajattelin jo löytäneeni elämän tarkoituksen. Kiinnitin huomiota ilmeisesti muissakin, joku tyttö kysyi saako tulla mukaan, ja tuli viereeni tanssimaan. Hieno hetki, vaikka hävetti vähän etten oikein osannut jakaa hänelle oloani, itse tunsin saavuttaneeni suuren valaistumisen juuri sillä hetkellä. Viime viikon kohokohta oli Crystal Snow taiteiden yönä, joka ihan vaan upeine visuaalisine järjestelyineen ja keikkapaikankin takia onnistui vakuuttamaan isosti, ja keikan jälkeen mielessä oli vain että mikseivät isommatkin bändit tee näin. Sietäisi!
Kuten päätellä voi, enhän minä yhteistä tekijää löytänyt. Onneksi. Se nimittäin tarkoittaa, että juuri seuraava voi olla taas loistokokemus. Kokeile vaikka. :)